tiistai 4. lokakuuta 2016

Syksyn värejä

En ole koskaan ollut syksyihmisiä. Kesän loppuminen on minusta aina haikeaa. Inhottaa kun tulee koleaa, märkää ja pimeää. Mutta pakko myöntää, että tällä kertaa syksy on ollut todella hieno ainakin tähän asti. Aurinkoisia päiviä on riittänyt, ruska on komeaa ainakin kaupungin puistoissa ja kylmenneistä keleistäkin on selvinnyt hyvin Softshell-ratsastushousujen avulla (kyllä olen vilukissa).
Elviskin on jo kasvattanut aika pörröisen turkin. Eipähän ruuna palele.

Elviksen ohjelmaan on edelleen sisältynyt paljon maastoilua. Siitähän se niin kovasti tykkää. Välillä ollaan menty porukassa ja välillä keskenämme. Mukavaa on ollut ja erityisesti olen ilahtunut siitä, että kaverin kanssa laukkaaminenkin on onnistunut ilman että kaasu hirttää kiinni. Laukatessa Elvis on osannut joskus innostua ihan liikaa ja kilpaviettikin iskee. Nyt ollaan kuitenkin laukattu niin edellä, kuin perässäkin. Välillä on maastoiltu sidepull-suitsillakin ja niilläkin meno toimii moitteetta.

Pakollinen korvakuva metsäpolulta

Aurinkoinen keli ja aurinkoinen ruuna

Ollaan me kentällä treenailtu myös. Jenna on käynyt Elviksellä pari kertaa ratsastamassa ja kirjoittikin juuri koosteen treeneistä (tästä pääset Jennan bogiin). Jennan blogista löytyy myös videota alkusyksyn puolelta. Jennan viimeisimmän ratsastuksen jälkeen tuli pidettyä melkein viikon tauko kentällä menosta. Sen jälkeen treenailtiinkin porukassa ja voi vitsit miten hyvältä ruuna tuntui! Se liikkui todella hyvin omalla moottorilla eteenpäin. Työmotivaatio oli huipussaan ja sain vain keskittyä muovailemaan muotoa ja taipumista. Elvis liikkui tosiaan todella mielellään ja pystyin keskittymään omaan istuntaani tehokkaamin. Laukka sujui hyvin, ravissa Elvis pyöristi itseään kivasti ja ainoa mihin jouduin keskittymään enemmän oli se, että ruuna olisi molempiin suuntiin yhtä hyvin sisäpohkeella.

Jenna ja Elvis


Laukassa ja käynnissä meillä on toki vielä paljon tekemistä. Etenkin käynnissä tuntuu välillä, ettei sitä askellajia saa työstettyä oikein millään. Elvis kyllä kävelee hyvää nelitahtista käyntiä, astuen reilusti takajalalla etujalan jäljen päälle tai yli. Mutta kun se nokka on pystyssä kuin hirvellä. Olen kyllä saanut Elviksen kävelemään nätisti pyöreänä koko kropan läpi muutamia askelia kerrallaan. Tämä onnistuu parhaiten volteilla tai avotaivutuksissa. Me vaan ei olla päästy niistä muutamista sekunneista edistymään. Oiskohan aika mennä tunneillekin joskus? Pitäisi vaan selvitellä mistä saisi tänne kotitallille käymään kohtuuhintaista valmentajaa.

Tuon huippuhyvän treenin jälkeen on ollut sitten pari ei niin hyvää päivää. Sunnuntaina menin yksin kentällä ja Elvis ei tuntunut keskittyvän yhtään. Se vaan tuijotteli puskia, hirnahteli kavereille ja oli jotenkin ihan käsijarru päällä. Maanantaina menin kentälle Jennan ja Zolan kanssa kokeilemaan uudestaan. No nyt Elvis kyllä keskittyi paremmin, eikä jännittänyt. Edelleen oli kuitenkin käsijarru päällä. Jenna kyllä totesi, että Elvis näyttää liikkuvan ihan kivasti, mutta minusta tuntui selässä siltä, ettei Elvis ole oikeasti pohkeen edellä. Elvis ei reagoinut eteen pyytäviin apuihin niin kuin yleensä. Kyllähän se toki kiihdytti ravia, nosti käynnistä ravin ja ravista laukan ihan normaalisti. Mutta se ei minusta ylläpitänyt liikettä oma-aloitteisesti niin hyvin kuin yleensä. Ihan kivasti Elvis kuitenkin työskenteli ja ravasi pyöreänä, sekä rentona. Se jokin vaan puuttui siitä.
 


Mielessä pyöri tietysti, että onkohan ruuna nyt ihan kunnossa. Joku lihasjumi vie helposti innon liikkumiseen oma-aloitteisesti. Itse en kuitenkaan mitään jumia löytänyt ja kaiken lisäksi Elvis liikkui täysin puhtaasti kaikissa askellajeissa. Liikkeissä ei ollut mitään erilaista. Ehkäpä vika on päässä. Minun päässäni ja/tai Elviksen suussa. Elviksellähän todettiin viime raspauksessa se uusi tulehtunut diastema ihan perimmäisten takahampaiden luona. Diastema voi olla hyvinkin kipeä ja hammassärky vie varmasti työintoa. Olen suuta edelleen päivittäin pessyt ja kahdesti viikossa olen suunavaajan avulla yrittänyt putsata kolot ruiskun ja käsieni avulla. Korret ovat nimittäin tosi tiukassa. Vanhempaa diasteemaa olenkin saanut hyvin putsattua, mutta se takimmainen on hankala. Elvis ei yhtään tykkää, kun laitan käden niin syvälle suuhun. Tilaa on tosi vähän, korret tiukassa ja kädet hoitoyritysten jälkeen rikki. Kämmenselät mustelmilla ja rystyset verillä. Turhauttaa ja harmittaa, kun kaikista yrityksistäni huolimatta ei tunnu ongelmaan tulevan ratkaisua. Kentällä työskentelyyn ei ole sitten mikään ideaalilähtökohdat, kun olen jo valmiiksi turhautunut ja murheissani. Niimpä olen usein lähtenyt mielummin maastoon tuulettamaan ajatuksiani.

Lähdin pienelle maastolenkille mukaan kuvailemaan :)



Metsäretki :) Elvistä ei kiinnostanut kameralle poseeraus.


Faktahan on se, että hampaat olisi saatava hoidettua. Tulehtuneen suun kanssa ei ole kiva olla, enkä tietenkään halua Elvikselle pahaa oloa. Nyt vaan pitäisi keksiä keino millä nuo itsepäiset diastemat saisi kuntoon. Hoitovaihtoehtoja on toki olemassa, mutta niissä on omat ongelmansa. Hammasväliä voisi avartaa, jotta rehu ei jäisi kiinni. Siinä on kuitenkin riskinä, että hammasjuuri tulee esiin ja sitten hammas pitäisi poistaa. Hampaanväliin voisi pistää paikan, mutta se on hyvin kallis ja lyhytaikainen ratkaisu. Hampaita voisi yrittää myös oikoa niin, että väli kasvaisi umpeen tai suurenisi kasvun myötä. Noh tätä on yritetty jo kolme vuotta ja mihinkään ei ole päästy. Sitten olisi vielä se hampaan poiston mahdollisuus, mutta kyseinen leikkaus on kallis, vaarallinen ja vaativa ainakin 22-vuotiaalle. Lisäksi hampaan poiston jälkeen suun hoito olisi vielä nykyistäkin vaativampaa: huuhtelua edelleen päivittäin ja raspausta mielellään 3kk välein.

Elvis on jo siinä iässä, että hammasvälejä syntyy hampaiden kasvaessa koko ajan kapeampana esiin (seniilidiastema). Ensimmäinen diastema tosin sai alkunsa hammasrivistä vinossa olevan hampaan takia. Mutta hammasvälit tosiaan kasvavat koko ajan enemmän erilleen. Nyt tällä hetkellä on kuitenkin sellainen tilanne, että väleihin pääsee rehua, mutta ne ovat niin tiukat, ettei rehu irtoa sieltä millään. Jos vain saisin putsailtua välejä kunnolla ja pidettyä tulehdukset loitolla, hammasvälit tulisivat luultavammin kasvamaan ajan myötä sen verran isommiksi, ettei rehu enää jäisi jumiin. Mutta siinä on se kuuluisa JOS. Nyt vaan yritän kuumeisesti keksiä keinoja hoitaa hampaat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti